Meitä on ollut muitakin

Lueskelen paljon koirablogeja ja aina silloin tällöin törmään siihen, että jonkun rakas koirakaveri on joko yllättäen tai aivan odotetusti jättänyt maanpäälliset vesipostit ja siirtynyt pilvien päälle kierimään vastaleikatulle nurmelle ja syömään määrättömästi maksamakkaraa vailla mahanpuruja. Maunon kohdalla en ole ajatellut koko asiaa, mutta kun koira vanhenee, alkaa väistämättä miettiä sitä hetkeä, kun koirakaveria ei enää ole. Ennen Maunoa pilvien päälle pehmoleluja kanniskelemaan lähti Loordi. Teksti ei ole omani, olen löytänyt sen jostain ja tallentanut. Se lohduttaa ja muistuttaa siitä, että vaikka ne ovat meille niin rakkaita, ne eivät tiedä kuolemasta eivätkä pelkää sitä. Vain sillä on merkitystä, mitä ne kokevat ollessaan vielä täällä.

 Jos niin pitää tapahtua että tulen heikoksi

ja tuskat tekevät yöt unettomiksi,

 silloin teethän mitä pitää tehdä
sillä tätä viimeistä taistelua ei voi voittaa.

Tulet olemaan surullinen, ymmärrän sen
mutta älä anna murheen pysäyttää kättäsi.

Vie minut sinne missä minun tarpeeni hoidetaan,
ja pysythän kanssani loppuun asti.

 Pidäthän minua vakaasti ja puhut minulle
kunnes silmäni eivät enää näe.

 Toivon että aikanaan ymmärrät
kuinka hyvä olit minulle päästäessäsi minut pois.

 Vaikka häntäni hyvästit on heilauttanut,
tuskalta ja kärsimykseltä olen pelastettu.

 Älä murehdi että se olit nyt sinä,
jonka piti tämä raskas teko tehdä.

Olemmehan olleet niin läheiset – me kaksi – nämä vuodet,
tunnen suuren rakkauden kyyneltesi takaa.